Sanon itselleni että pidän itseäni kasassa mutta ei se sitä ole. En vain tahdo että kukaan näkee säröjä maskissani, että sieluni onkin vielä kipeä.
Häpeä ja tukahdutettu olo seuraa kuin varjo, en kehtaa pyytää että joku pitäisi musta taas huolta. En voi vaatia läheisiäni käymään sitä helvettiä uudestaan läpi. En voi vaatia heitä sitomaan itse tehtyjä haavojani ja vahtimaan että syön ja nukun. En voi vaatia heitä pitelemään minua sylissään kuin lasta kunnes nukahdan. En voi vaatia mitään, olen jo saanut tarpeeksi, liikaakin.
Roikun epätoivoisesti kiinni turrassa tavallisuudessani.
Ruumiskin on elävämpi ja vähemmän mätä sisältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti